Alkutalven innokkaat hiihtelyt tyssäsivät tammikuun lopulla sitkeään kuumeflunssaan, katselin 2viikkoa leffoja sohvalla ja murjotin (suutarin vaimolla ei ole kenkiä vai miten se meni). Olin ilmoittaunut itseni hiihtohuumassani Finlandiahiihtoon mutta flunssan jälkeiset lenkit eivät tuntuneet kovinkaan keveiltä joten ajattelin jo että antaa olla, maltti ja usko ei oikein riittänyt kunnon palautumisen odotteluun. Mutta kun SOS:n Riitta tarjosi autokyydin lähtöviivalle niin eihän sitä viitsinyt jäädä kotiin mököttämään, tosin kovinkaan suurin odotuksin en ollut baanalle lähdössä. Perjantai-ilta vietettiin meidän Lahden alppimajassa ja tutkailtiin kaukopartiohiihtäjien etenemiskäppyröitä netissä.
Finlandiakonkari Riitta ohjeisti pyrkimään odotuskarsinasta lähtökarsinan eturiviin, jotta ei tarvitsisi heti lähdön jälkeisessä pitkässä nousussa edetä sumpussa. Odotuskarsinan porttien avauduttua alkoi kilpajuoksu lähtökarsinaan, onnekkaasti onnistuin juoksemaan itselleni paikan 3 rivistä....taakse en uskaltanut katsoa sillä lähtölaukauksen jälkeen takaa rynnisi 750 hiihtäjää, sopi toivoa että omat sukset pitäisivät. Onneksi uskaltauduin eturiviin, ensimmäisessä ylämäessä sai hiihtää rauhassa ja en joutunut niihin paljon puhuttuihin ruuhkiin.
Startin jälkeen, kiivetessämme vasta tätä ensimmäistä pitkää nousua tuntui, että tästä ei tule mikään letkeä lauantailenkki. Jalat tuntuivat raskaalta, eivätkä menneellä hiihtolomaviikolla turisteille aura-asennossa pidetyt pitkät hiihtokoulupäivät varsinaisesti olleet ehkä sitä parasta valmistautumista hiihtoon. 10 ensi kilometrin ajan lähinnä vakuuttelin itselleni, että kyllä se tästä helpottaa (niinhän sitä vielä silloin luulin) ja muistutin itselleni ettei haittaa vaikka miehiä menee ohi vasemmalta ja oikealta omahiihto,omahiihto... Sukset tuntuivat lipsuvan hieman, mutta en ollut varma edes lipsuivatko sukset oikeasti vai oma mieli...puolimatkassa heijaamassa ollut huoltaja kehoitti menemään seuraavalle voitelupisteelle. Järki kehoitus, loppumatkan suksi pelasi moitteetta, luisto oli läpi hiihdon hyvä.
Tehokasta toimintaa voitelurastilla: 3miestä häärii suksien kimpussa, teevee ryhmä kuvaa. Itse voikin sitten keskittyä suklaan syöntiin ja näyttämään tuimalta.
Missään vaiheessa ei tuntunut meno kevyeltä. 30 kilometrin jälkeen rataprofiili muuttui kuitenkin tasaisemmaksi ja matka tuntui etenevän. Iloa tuotti huomata että minä, ikuinen narukäsi, jaksoin puskea hitaitten letkojen ohi nätisti tasatyönnöllä. Näin jälkeenpäin ajateltuna, massahiihto ensikertalaisena en osannut hyödyntää mahdollisia letkoja vaan joko puskin yksin menemään tai huomasin itse olevani letkan vetäjänä. Vauhdinjaon suhteen kannattaisi myös ensi kerralla käyttää järkeä. Laskutyyleistä ja alamäkien kunnosta päätellen monet kokivat alamäet reitillä haastelllisiksi. Itse, laskettelusuksien kanssa paljon kikkailleena, en alamäkiä kokenut kovinkaan vaikeina vaan leppoisina taukoina. Huolto pelasi, tankkauspaikkoja oli alle 10km välein ja voitelupisteellä sai nopeaa palvelua. Itselläni siinä tuhraantui aikaa max 5minuuttia ja se sujui leppoisasti jäistä suklaapatukkaa järsiessä.
Siihen nähden mikä oman päivän hiihtokunto oli ja miltä hiihto tuntui (Mehukatin Via Dolorosa startista maaliin) olen tosi tyytyväinen omaan aikaani 4.07 sekä sijoitukseen 68/370. Loppusuoralla taistelin vielä toisen hiihtäjättären kanssa, joka maalissa asoittautui vanhaksi tiimikaverikseni Suviksi, jonka kanssa muutama vuosi sitten käytiin kisailemassa yhdessä Hiiltomiesten kisassa.
