Ennakkoanalysoinnista tai jännityksestä ja fiiliksestä ei ollut puutetta kun aamuvarhaisella pakettiautollinen turkulaisia huristeli kohti Karjaata. Keli oli mitä parhain ja yllätyksellisesti mitään ennakkosähläilyjä ei ollut! Ei kun baanalle….!
Reittikirja kertoi sen mitä aavistelimmekin; rankka päivä oli edessä. Lähtölaukauksen (huudon) lomassa ilmoilla oli jos jonkinlaista taktikointia, mitkä kaikki tosin enemmän tai vähemmän turhia. Paras taktiikka oli lähteä juoksemaan:
”Salla mennään! – näitkö kartan? en, näitkö sää? en!!”Melonnassa kaikki näytti hyvältä, mutta ei siitä kuitenkaan enempää, sillä melonnasta ei tälläkään reissulla tullut lempilajiamme, tai että olisimme siinä edelleenkään mitenkään loistaneet. Pyöräilyn alussa olimme hyvällä sijoituksella ja huolimatta siitä, että Liisa-katti on puurtanut luvattoman pitkät pyöräilykilometrit korkeanpaikanleirillä ja Salla-katilla pyöräilytreeniä alla hävettävän vähän, matka eteni ihan ok vauhdilla ja rastit löytyivät hyvin. Tai ainakin matka eteni.
Sitten se killeriquest. Påminnen laskettelumäkeä mittailtiin hissilatua pitkin kolme kertaa, asicseilla liukastelujuoksua alas ja jotain kumarakävelyä ylös. Tämän jälkeen loppumatka olikin aikamoista vääntöä, allekirjoittaneella siis, Rastit löytyivät, ja ilo oli huomata että oltiin rastien sijoittelussa taas palattu takavuosien seikkailukisameininkiin! Suunnistukseen saavuttaessa aikaa oli vielä jäljellä, joskin sitä oli mennytkin jo paljon, jos ottaa huomioon että oltiin henkisesti varauduttu n 4,5h nautintoon.
Vanhemmitenkin voi oppia jotain uutta: nimittäin krampit. Elämäni ensimmäiset iskivät suunnistuksen puolessa välissä, ja kävellähän siinä sitten piti! Kokemuksena kyllä olisi voinut olla krampit tulemattakin, mutta ainakin kävelyllä niitä sai helpotettua, vaikka vauhti hidastuikin tässä vaiheessa huomattavasti. Tehotyttöjen selkä pieneni edessä koko ajan.
Toiseen melontaan lähdettiin jalat kippurassa, mutta sisua täynnä. Kiitos vaan sille joukkueelle, kenen meloja saatiin lainata, ne kun olivat rannan ainoat tarjolla olevat melat! Wetrun melonnan jälkeen oli kylmä ja wet. Krampeissani tulin köyttä alas sillalta jäätävään veteen ja wetrunista suoriuduttiin kiitettävästi uiden ja jolkotellen.
Juhlallinen loppuleimaKanootin kanto rannasta koululle oli ehkä kisan epämiellyttävin osuus, kysyttiin omituista tekniikkaa, voimaa ja laajaa kirosanavarastoa. Cityruniin pääsimme kuitenkin lähtemään niin, että aikaa vielä oli. Rastit haettiin juoksemalla ja kävelemällä ja osittain jopa hissillä. Käveltiin sen mikä oli krampeilta pakko, mutta yhtään enempää ei oltaisi voitukaan kävellä sillä maalissa aikaa oli maksimiajasta jäljellä enää muutama minuutti! ehotyttöjen selät kuitenkin isonivat jälleen kohti loppua ja ilmeisesti krampit ym ongelmat vaivasivat muitakin joukkueita, joten koko rata kierrettynä, ilman sähläyksiä ja sillä että ei luovutettu, päästiin hienosti ja yllätyksellisesti kolmossijalle!!
Ja palkinnoksi kuntotestauksia, hmm...Päivän opetukset: salla pyörän päälle ja äkkiä, kattien käteen sopivat melat hankintalistalle ja magnesiumit reppuun. Ei huono kauden aloitus, sillä kisa oli raskas ja rata MAHTAVA. Kiitos taustajoukoille :)
Se järvi, ja tarkkasilmäisimmät varmastikkin huomaavat siellä vastarannalla juoksevan Sallan...keulilla tietty:)
Ja siinä sit maalisuoralla, kyllä kulkee! (kotonahan ei ollut edes sauna ehtinyt lämmitä valmiiksi)
