Kesän lomailulta takaisin arkeen ja treenauksen pariin. On siis aika myös päivittää blogia Jukolan viestin osalta. Tarinaa riittäisi kerrottavaksi enemmänkin, mutta koitan pitäytyä highlightseissa, jotka toisin kuin urheilussa yleensä, eivät ole sitä ihaninta ja kiitollisinta antia.
Ajomatka aurinkoisessa kelissä Hyvinkäälle toi hyvän mielen ja fiilis oli korkea. Aloitusosuus Venloissa ja Jukolassa odotti määränpäässä ja takuuvarma Jukolatunnelma alkoi nousta viimeistään seurateltta-alueelle saavuttaessa. Jukolaradiossa uhkailtiin ensiapupisteen ruuhkautuvan vaikean maaston johdosta ja erityisesti varoiteltiin silmä- ja alaraajavammoista. Muutenkin hehkutus kaikkien aikojen haastavimmasta maastosta oli ilmoilla. Normaalia höpötystä ja varoittelua, tai sitten ei.
Ensimmäinen todellinen totinen hetki syntyi Venlojen viestin lähtökarsinassa, jossa oli näytillä kilpailualueen kartta, ilman rasteja tietenkin. Tarkkaan kun katsoi niin kartasta saattoi löytää yhden polun ja pari lampea. Muuten se olikin sitten harmaata kalliota toinen toisensa jälkeen, eikä muuta. Suunnistustaitoa siis poikkeuksellisesti tarvittiin sekä myös kykyä juosta nelinkontin mäkiä ylös ja alas.
Ensimmäisen rastin n 7 minuutin pummauksen jälkeen loput rastit löytyivät suhteellisen helposti ja harvinaista kyllä, en löytänyt yhdellekään hajontarastille vahingossa, enkä tahallaan! Ongelmaksi ei siis muodostunut suunnistuksellisesti vaikea maasto kuten ensin ajattelin, vaan letkat ja maaston juoksukelvottomuus. Siellä sitten jonoteltiin ja nautittiin Jukolan tunnelmasta tunnin verran naisseurassa.
Suoritus ei ollut huono, mutta ei se kovin hyväkään ollut, johtuen juuri siitä että ei saanut käyttää taitoa jota osasi parhaiten; juoksemista. No se on ymmärrettävää, olihan nämä kuitenkin suunnistuskisat.
Ja sitten se Jukola. Palautumisaikaa oli tänä vuonna melkein 8 tuntia joten ei muuta kuin suihkuun, syömään ja lepäämään. Mitä nyt vähän shoppailemaan välissä piti päästä.
Aurinko laski mailleen ja tilalle tuli sade. Öinen kalliomaasto alkoi tuntua aina vaan epähoukuttelevammalta. Pakko sinne kuitenkin oli lähteä ja kun karttatelineessä roikuttiin ja odoteltiin kummallista elektronista pulssia, jonka oli määrä lähettää äijät ja minut matkaan, tuttu jännityskutina ja ”pääsis jo metsään” fiilis tuli takaisin!
Keli oli karmea ja maasto vaikea. Tiesin jo päivän juoksujen perusteella että haasteellinen maasto tulisi olemaan moninkertaisesti vaikeampi pimeässä ja sateessa. Niinpä oli juhlallista todistaa kuinka oikeat suunnistajamiehet säntäilivät edestakaisin huudellen rastikoodeja ja täysin eksyksissä. Kerrankin tunsin kuuluvani joukkoon. Ensimmäisten rastien alkusählingin jälkeen saimme kokoon hyvän porukan ja lähdimme junttaamaan loppuja rasteja 9 km:n matkalta. Rastit löytyivät jälleen yllättävän hyvin. Juoksemisesta oli turha haaveilla ja lukuisat eksyneet miehet matkan varrella hidastivat välillä etenemistä. Rastin leimauksessa pimeästä ilmestyi aina kymmenet kädet repimään karttaani ja katsomaan missä ollaan kartalla.
Suuremmilta mokilta vältyin mutta aikaa kului lähes 2,5h 10 km:n matkalla. Vain viimeiset rastivälit sai antaa palaa kunnolla juosten. Kahden ja puolen tunnin aikana tuli käytyä läpi aika iso kirjo erilaisia epätoivon tunteita. Olosuhteet pakottivat luottamaan kavereihin ja heidät minuun. Välillä kuljettiin tiheässä kuusikossa satoja metrejä katsomatta karttaan ja välillä vyötäröä myöten vedessä. Pimeästä kuului kirosanoja ja huutoja kertoen karua sanomaa loukkaantumisista ja muista ei-toivotuista mokista.
Hurja oli reissu, mutta hurjaa oli meno ollut muillakin joukkueilla. Jo päivällä saimme todistaa naisten kärkijoukkueiden tekevän mitä käsittämättömimpiä virheitä, mutta myös miesten osuuksilla sattui ja tapahtui. Tässä ehkä mielenkiintoisin tarina Jukolan viestistä:
http://www.markuslang.at/index.php/news/95-jukola-2010
Jälleen kerran saa siis olla tyytyväinen omaan ja myös joukkueensa suoritukseen. Maalintulo tänä vuonna oli kova sana! Liisa taas teki varman juoksusuorituksen oman joukkueensa kanssa ja suoriutui omalta osuudeltaan reilusti alle kolmessa tunnissa. Matkaakin kuitenkin oli yli 11 km.
Heinäkuu onkin ollut lomailua. Satunnaista treenailua, mökkeilyä, frisbeegolffailua, lenkkeilyä, meloskelua ja mitä nyt Liisa polkenut pyöräänsä kuin Armstrongin Lance….Elokuussa Team Mehukatti aloittaa taas treenit kohti 20.8. järjestettävää Archipelago Adventurea. Treenauksen vahvimpina teemoina; Salla pyöräilykuntoon sekä melonnan tekniikka ja taktiikka haltuun!
Hyvä stoori! Juuri näin se meni itsellänikin!
VastaaPoista